Minä, itseni ja minä: Johdatus omakuvavalokuvaukseen

Johdanto omakuviin

Noin kaksi vuotta sitten ainoat valokuvat, joista löydät minut, ovat jonkun muun ottamia ja ne olivat yleensä vaadittavia perhekuvia varten. Kun ystävä haastoi joukon valokuvaajia astua ulos kameran takaa ja saada kuvia, se muutti valokuvaani. Haasteena oli ottaa valokuva itsestäsi - Ei ollut väliä onko kamera osa kuvaa, kuten peilin omakuva, vai piditkö kameraa käsivarren pituudella ja napsautit. Sinun piti ottaa valokuva itsestäsi.

Siinä vaiheessa minua kiehtoi. Tämä oli minulle uudenlainen valokuvaus: omakuva. Oli jännittävää kokeilla jotain täysin mukavuusalueen ulkopuolella ja nähdä, mitä voisin tehdä sen kanssa. Otin pakollisen peilikuvan kameralla silmämunani asti, tiedät, sellaisen, jonka lähes jokainen valokuvaaja on ottanut itsestään ainakin kerran.

Kiinnostunut omakuvavalokuvasta

Kaksi viikkoa myöhemmin tämä ystävä esitti saman haasteen. Tällä kertaa yritin pitää kameraa käden ulottuvilla. Tiedätkö, kuinka vaikeaa on saada tarkennus, kun et näe linssin läpi? Se oli kova ja kesti useita yrityksiä saada se oikein. Joka toinen viikko tälle valokuvaajien ryhmälle annettiin sama haaste. Yhä useammat valokuvaajat liittyivät. Tänä aikana Halloween oli kulman takana ja yritin kanavoida sisäistä Audrey Hepburnia. Olin koukussa tähän "uuteen" valokuvaukseen.

365-projekti: Kaikki omakuvat

Viime tammikuussa (2013) päätin todella laittaa itseni omakuvaan ja toteuttaa 365-projektin. Yhden vuoden ajan otin valokuvan itsestäni joka päivä. Tein tämän useista syistä.

• Voisin oppia rakastamaan itseäni enemmän näkemällä, mitä muut, nimittäin mieheni, näkivät minussa.
• Voisin oppia asettamaan itseni ja jatkossakin asettamaan kenenkään mairitteleviin asentoihin ja valoon.
• Voisin laajentaa luovuuttani ja kokeilla asioita mallilla, joka on aina käytettävissä ja halukas tekemään mitä valokuvaaja haluaa.

Noin puolet selfieistäni on suunniteltu, mikä tarkoittaa, että saan inspiraationi katsomalla Pinterestin tauluja tai kuulen kappaleen tai luin edes jotain, joka osuu minuun ja haluan näyttää, miltä se saa minut tuntemaan. Sieltä kuvaan päähäni, kuinka haluan sen näyttävän, ja sitten hajotan tarvitsemani osiksi - tausta, valaistus, vaatteeni, rekvisiitta jne. Harjoitan "ulkonäköäni" peiliin niin, tuntea kuinka haluan kasvoni näyttävän. Sieltä minä asetin kamerani ja "avaruuteni" ja tein sitten pari harjoittelua. Minulla on kaukosäädin, jota käytän suurimman osan ajasta, joko pidän sitä tai minulla on 2 sekunnin julkaisu ja heitän sen sivuun, joten sitä ei ole valokuvassa.

Pidän jatkuvasti luetteloa ideoista puhelimessani ja iPadissani, jotta jos juutun jonain päivänä, voin käydä läpi luettelon ja saada inspiraatiota uudestaan. Suosittelen tätä järjestelmää, jos kokeilet 365 tai 52 viikon projektia. On päiviä, jolloin et tunne lainkaan inspiraatiota etkä voi ajatella mitään, kun taas muina päivinä ideat vuodattavat. Näin saat aina inspiraatiota.

Minulla ei ole vain idealuetteloa, mutta minulla on myös useita "mini" -projekteja, jotka on sisällytetty 365: eeni, kuten Portraits Of a Modern Housewife, Ghost In The Machine (jonkun toisen 365-projektin innoittamana), Demon Inside, Thirteen Nights Of Halloween ja viimeisin, Mini-Me. Nuo miniprojektit auttavat myös minua jatkamaan.

Tämä on kulissien takana katselu yhdestä Ghost In The Machine -valokuvastani, jonka lopullinen laukaus on alla.

Suunnittele, kuvaa, toista, palaute: Selfien taide

On aikoja, jolloin saat tarkennuksen, valaistuksen, ulkonäön - kaiken - aivan täydellisesti ensimmäisten 3 kuvan aikana. Kääntöpuoli on, että on ollut aikoja, joissa olen ottanut 100 kuvaa ja olen ehdottanut vain 3 valittavaa, enkä ehkä edes palvele kaikkia niitä kolmea.

Ainoa asia, jonka olen oppinut, on se, että jos lähetät viestin julkisesti sosiaaliseen mediaan, varaudu ei-toivottuun huomioon, olipa kyseessä sitten ”ryömiä” tai kritiikkiä tai vain nykäyksiä yleensä. Minulle on tapana sivuuttaa ne ja harjata ne pois. He eivät ole aikani arvoisia, ja lopulta teen tämän projektin itselleni yksin. Teen tämän visuaalisena päiväkirjana siitä, kuinka vuosi on kulunut. Omakuvani ovat tapa, jolla voin ilmaista itseäni, ja jos ajattelet sellaisia ​​omakuvia, niin niiden tekeminen on paljon helpompaa.

Koska tämä on vuoden visuaalinen päiväkirjani, laitoin pienen palan sydämestäni / sielustani jokaiseen laukaukseen. Olen havainnut, että kun teen niin, pysyn uskollisena viestille, jonka haluan lähettää, ja valokuvilla on paljon suurempi vaikutus. Kuvien asettamisen haittapuoli riippumatta siitä, ovatko ne itse muotokuvia, maisemia, luontoa tai jopa muotokuvatöitä, on se, että sidot työsi. Se voi olla henkisesti uuvuttavaa ja voit palaa. Yritän selviytyä tästä tekemällä "typerää" joka kerta. Jokainen kuva ei voi olla sielua etsivä tai sydäntä pilaava.

Minulta kysyttiin kerran, muuttuvatko mukavuustasoni valokuvasta riippuen. He tekevät. Se ei ole niinkään kuinka paljon ihoa näytän, vaan enemmän siitä, mitä tunteita ja minkä puolen minusta olen valmis näyttämään. Olenko halukas näyttämään uupunutta, hölmöpalloa? Entä emotionaalisesti tuhoutunut puoli? Pysynkö yksityisenä menetyksistäni, joita olen kokenut viime vuonna, vai näytänkö heidät valokuvien kautta ja saanko jonkin verran kiinni? Minulle tämä 365-projekti alkoi keinona osoittaa jollekulle, että voisin todella saattaa sen loppuun, enkä kyllästy ja lopeta. Se on päätynyt tapa muistaa vuosi ja todella avata luovuuteni.

Alla on kuva Mini-Me-sarjasta:

Tamara Pruessner on luontokuvaaja Maranassa, Arizonassa, erikoistunut myrsky-, maisema- ja makrokuvaukseen. Hän aloitti manuaalisen Minolta-elokuvakameran 13 vuotta sitten opettaessaan kehittää elokuvaa. Lopulta hän haluaa ajaa myrskyjä koko keskilännessä. Löydät hänen omakuva valokuvansa täältä verkkosivusto tai Facebookissa.